Se oli syksy 1999, kun linnanaherra päätti, että me lisäännytään kolmihenkiseksi perheeksi. Siihen  ei suinkaan liittynyt vauvakuumetta, vaan se päätti, että meille tulee koira. Minä jossittellin ja varoittelin... Mutta kun linnanherra jotakin päättää se saa yleensä tahtonsa läpi. Niinpä se odotteli mua kätilöopiston koulun pihalla ja ilmoitti, että nyt lähdetään viikonloppuna pohjanmaalle, mä olen varannut meille koiran. Vastoin meidän vanhempien varoittelua me lähdettiin pienen auton kanssa Seinäjoelle linnanherran kesälomarahat takataskussa.

Perille saavuttuamme meidän kelpoisuus koiraihmisiksi testattiin päästämällä kaltoin kohdeltu dobermanni vapaaksi. Siinä meinas kuulkaa linnanherralta  pissat tulla housuun, kun  dobermanni nuuski sen lahkeensuusta  sukukalleuksiin asti!  Oliskohan sillä dobermannin kiiinnostuksella ollut jotain tekemistä sen viineripussin kanssa, jota linnanherra puristi käsissään ;) No, testi läpäistiin ja meidän mukaan lähti pieni valkoinen possua muistuttava otus, jolla oli silmä musta kuin Milolla sarjakuvissa. Siinä se ihmetteli meitä ja tutkaili kattomalla silmiin. Ääntäkään se ei päästänyt, mutta minä, Kuparilinnan tuleva emäntä, vollasin silmät päästäni, että me vietiin se sen emolta pois!

Seuraava päivä jo näytti, että se pieni viaton possu otti meistä kaiken irti! Se oli pieni valkoinen pirulainen, todellinen pohjalainen sisupussi! Siitä alkoi linnanherran tie terrierikasvattajaksi, sen oli opittava sanomaan EI selvällä kielellä, jota pohjalainenkin ymmärtää! Sen luonteen vuoksi se sai nimekseen Arttu. Siihen aikaan tuli joku sketsisarja, jossa hoettiin Arttu perkele! Se kuvasti paljon sitä olotilaa, joka usein oli kun tuli koulusta kotiin ja se oli tehnyt pahojaan... Mutta meidän sydämmiin se löysi tiensä ja se todella teki meistä perheen. Sille ostettiin jopa lähikaupasta ruan joukkoon lasten piltiiruokaa, kunnes yksi isä loi mulle ymmärtäväisen ja hellän hymyn. Voi kun se olis tienny mille mä sitä pilttiä ostan! siihen loppu piltin ostamiset..

Se pieni pohjalainen pelasti meidät molemmat, jotka masentuneena palattiin maaseudulta takaisin tupakalta haisevaan pilvenpiirtäjäslummiin. Se vei meitä ympäri vantaata ja pääkaupunkiseutua pois betonista vehreämmille alueille.  Se oppi minun kanssani paljon temppuja, mutta koirakoulussa me saatiin vaan säälittäviä katseita ja lohduttavia sanoja. "vika ei tällä kertaa ole sussa, mutta se on vaan niiin itsenäinen koira". PAH, pirullinen se osas olla ,kotona se oli mitä viisain!

Se pieni pohjalainen oli suuri syrämmeltään ja egoltaan... pienestä asti. Se eli meidän kanssa kaikki suuret muutokset meidän elämässä. Ja mä todella tarkoitan, että ELI! Kun linnanherra sairastui ja me jäätiin kahden se valvoi mun vierellä ja pappan piti se väkisin viedä pissalle. Kun meidän prinsessa -K syntyi se valvoi kaiket yöt ja päivät eikä päästänyt ketään makuuhuoneeseen. Kunnes pappa taas ärjäsi sille, että yritä nyt hyvä mies nukkua, sulla on ihan punaset silmät! Se hyväksys aina lapset ja oman uuden paikkas. Se tiesi, että tästä päivästä lähin linnanherran ja emännän elämäs lapset tulee ensin.

Linnanherran piti tavallan kaksi kertaa voittaa sen pienen pohjalaisen luottamus. Sillon kun se tuli  meille  ja silloin kun meistä tuli perhe taas. Siksi se niitten suhre oli mitä oli, lujaa kuin kallio. Välillä ne meni pitkin lattioita ja metsiä kun ne katto kuka on kuka. Aina se linnanherra voitti tai niin se ainakin kuvitteli. Mä katon sen niin, että tavallaan meillä oli kaksi linnanherraa, molemmat yhtä herroja omalla maallaan. Silloin jo kun Kuparilinna oli vasta mielessä ja istuttiin mettässä siinä kohdin mihin sen oli määrä nousta, se oli Artun Koto ja Pettu. Se tuli ja meni miten tykkäs ja nauttis maalla asumisesta. Se istui mökkillä saunanlauteilla, otti miesten kans löylyä ja hyppäs niitten kans laiturin päästä veteen. Ja tottakai, tuli ylös laiturin rappusia pitkin.

Nyt se pieni suuri pohjalainen on poissa. Se jätti suuren aukon Kuparilinnaan. Nyt on Kuparilinnas suruaika, mutta onneks se menee ohi ajallaan.  Mutta sitä pohjalaista me ei ikinä unohreta. Eikä moni muukaan. Haudalle on jo ilmestynyt muitten tuomana golfpallosta tehty kukkanen, Arttu kun rakasti golfpalloja ja ennen kaikkea se rakasti meitä! Se nukahti emäntänsä rinnalle levollisena ja todella toivon, että koirien taivas olisi olemassa.
                                     ARTTU 22.6.1999- 8.5.2008

                                            

                   " Illalla jätän oven valmiiksi auki, uneen se sanoi tulevansa minua tapaamaan."
                       
                    Hyvistä hetkistä kiittäen Kuparilinnan Emäntäsi