Toi otsikko vituttaa nottei veri kierrä pääs on ehkä osuva vain sen vuoksi , että se kuvastaa Kuparilinnan emännän tyhjää olotilaa pääs. Toivon mukaan ette lukijat ole ajatellut, että tuo suuren pienen pohjalaisen menetys olis ottanut niin koville jotten ole saanut kirjoitettua. Aluksi ajattelin, että tää blogi on hyvä paikka päästellä ajatuksia ulos, mutta mitäs sitten tehdään, kun on jo siinä jamas meikäläisen pää ettei veri kierrä eikä ajatus kulje? No nyyt tämä emäntä päätti, että täytyy yrittää, joten voipi olla että tämän pään avaus voi kirjoituksena olla yhtä sekavaa, kun on ajatuksetki, mutta kestäkää!

Mä olen jo pitkään tuntenut, että pää on tyhjä ja tankki kanssa. Se vaan on aika vaikea asia kun ikää on vasta näin vähän. Sitä on olemassa jokin kirjoittamaton sääntö siitä minkä ikäisenä saa sanoa, ettei ole mitään annetavaa. Tämä uskomus omassa päässä on vaarallinen, se voi viedä tosi alas... Tätä tällaista tilaa pahentaa se, että on perinyt peripohjalaista. Periksi ei anneta ja mitään ei myönnetä! Toisaalta se on se kantava voima myös, sitä on sitkeä kuin vanhanajan ruisleipä!

Meidän äiree Helena sanos mulle kerran, kun uskouduin sille tästä tyhjästä olosta  ja siitä, että en saa edes rukousta enää lausuttua iltaisin, että sä olet tyttäreni autiomaassa! Jaaha, totesin siihen, sehän lohduttavaa! No sitten se alkoi paasata kuin mumma konsanaan, että joo kuule siitä puhutaan raamatussa, autiomaasta meinaan. Sut on sinne asetettu tarkoituksella, kaikella on tarkoituksensa. Miten sieltä sitten noustaan? Sitten kun on aika ja tarkoitettu...

Asioilla on tarkoituksensa ja merkityksensä...Hmmm... Tämä asia mun tyhjääkin tyhjemmässä päässä on vellonut jo pitkään. Mun mielessä on olemassa ihmisiä, joiden elämä on mallillaan. niiden elämä on selkeää, asiat on järjestyksessä, ne on terveitä, niillä on talot, autot, koirat, lapset ja ystävät. eikä nämä ihmiset silti ole välttämättä suvaitsevaisia ja ystävällisiä. Monesti vaikka niillä olis kaikki hyvin itsellään ne paheksuu tällaisia ihmisiä kuin meidän perhe; asiat välillä rempallaan, talo sekaisin, lapset sottaisia ja välillä sattuu haavereita.. Joten me kai sitten edustetaan sitä toista puolta ihmisistä.  Mun mielestä meillä silti on asiat hyvin, meidän lapset on terveitä ja me ollaan linnanherran kanssa oltu terveitä, henkistä väsymystä lukuuunottamatta. Mielestäni me ollan aika suvaitsevaisia ja hyväksytään sellisetkin ihmiset joilla ei aina mene hyvin. Jostain syystä mä koen, että mua on asetettu viime aikoina sellaisiin tilanteisiin, missä mä olen kokenut todella voimakasta halveksuntaa , mielestäni ilman omaa syytäni. Ja toisaalta mua on laitettu linnanherran ja helenan kanssa paikkoihin, missä ihmiset on joutunut nöyrtymään elämän edessä liikaakin ja me ollaan oltu "auttajien" roolissa. Tosi erikoista ja sekavaa! Ja niin alkaa tämä mun kirjoituskin olla...

 Kaipa mä vain takoitan sitä, että tästä kirjoituksestakin huomaa, että mä taidan uskoa siihen, että kaikella on se tarkoituksensa. Vaikka se ei tällä hetkellä siltä tunnu.  Meidän koko pohjalainen suku on käynyt läpi sotaa lukuunottamatta vaikka mitä, rahattomuutta, eroja, sairauksia, kuolemaa. Koska se loppuu? Mikä sen tarkoitus on tai on ollut? Mun täytyy tunustaa, että tänne kuparilinnan mettiin on monesti huudettu, että mä tajuan jo tän pointin eiks kaikki vois jo loppua ja kääntyä paremmaksi!

On mun elämässä ollut niitä hetkiä, jolloin voin sanoa, että jos sitä kauheutta ei olis tapahtunut, mulla ei olis kaikkea sitä, mitä mulla nyt on. Yksi sellainen käännekohta mulle ja linnanherralle on ollut se, kun linnanherra masentui ja mä jäin yksin odottamaan prinsessa K:ta. Mulle suurin asia oli rakastetun ihmisen häviäminen ja perheen rikkoutuminen. Se vei meidät alas ja samalla  lähemmäs Jumalaa. Ja se on rakentanut meidän perheestä vahvan ja linnanherran ja mun suhteesta lujan ja täynnä rakkautta olevan.

Yksi pelottavakin asia mun elämässä on se, että unet valmistaa mua surullisiin asioihin. Siinäkin kohtaa tietysti vois sanoa, että niilläkin on tarkoituksensa vaikka ne  tajuaa jälkijättöisesti.  Ennen sitä, kun linnanherra lähti, nukuin meidän pikkuisessa autossa matkalla opiskelijakotiin. Heräsin keskellä pimeää auton takapenkkiä ja mun rippiristi heijasti ristin kuvan mun kasvoihin taustapeilin kautta. Hetken mut valtasi kauhea pelko, että jotain pahaa tulee tapahtumaan. se tunne kuitenkin vaihtui siihen, että sisältä mulle sanottiin, että pahaa tapahtuu, mutta kaikki kääntyy hyväksi ja parhain päin. Mut valtasi onnellinen olotila. Onneksi kerroin sen heti linnanherralle, koska me välillä palautetaan se mieliin, että näin todella silloin kävi. mä en nimittäin muistanut tätä tapahtumaa silloin kun linnanherra sairasti.

Toinen mun elämäni kauhea uni oli sellainen painajaisuni, mitä en ole tähän asti kertonut, kun en ole uskaltanut. Unessa mä  astuin tilkkulaan ja takahuoneen oven edessä kangaspakkojen välissä seisoi mun mumma tyttäriensä kanssa. Mumma oli kauhistunut ja noloissaan, huolirypyt silmissään. Hiljasella äänellä ne polotti, että täytyy se nyt siirtää sieltä pois, että se alkaa haisemaan ja asiakkaat ihmettelee... mä tulin sivuovesta paikalle ja mä hermostuin kun kuulin naisten puheet. He puhuivat nimittäin siskostaan numero 5. ja minun kummitädistäni. Kummitäti sairasti syöpää ja oli jo pitkään taistellut sen kanssa. Siinä unessa kummitätini "lojui " takahuoneen nurkassa kauhean näköisenä. Hengitti katkonaisesti eli oli hengissä, mutta sen kaunis ruumis oli kaikkea muuta kuin kaunis. Se oli niin alas poljettu sairauden kanssa, että se tunne ihmisen alas polkemisesta sai mut itkemään unissani. Siinä unessa mun tunteet meni laidasta laitaan. Hetkessä  mä aloin saarnaamaan, koska mä en tuntenut surua tai häpeää siitä ruumiista. Mä iloitsin ja saarnasin siitä, että lopettakaa se ruikutus ja viekää se ruumis pois, koska kummitäti elää voimakkaampana kuin koskaan ennen. Kauniinpana kuin koskaan! Että ettekö te tunne sen henkeä kuinka vahva se on!Se oli sitä aikaa kun kummitäti poti kauheaa surua myös siitä, että ei ollut mielestään kaunis.

No, joo se oli päälimmäisenä todella kauhea painajaisuni mulle. Heräsin naama kyyneleistä märkänä enkä koskaan ollut pelännyt niin kovin. Sen jälkeen tuli itseinho, että mä ajattelen mulle rakkaan ihmisen kuolemaa! Käänsin sen päässäni silloin niin, että se tarkoittaa, että kaikesta vanhasta, kuten siitä tilkkulasta täytyy päästää irti ja sen jälkeen kun sen kummitätini ruumis käydään läpikotaisin läpi hän paranee ja on onnellisempi kuin koskaan... Kummitätini kuoli ja uni palautui mulle mieleen paljon sen jälkeen. Se uni ei ole vielä löytänyt tarkoitustaan mun kohdalla eikä se ole muuttunut lohduttavaksi... ehkä joskus.

No tuosta nyt ei varmasti ottanut kukaan  mitään selvää, mutta ehkä jatkossa tulee jotain ymmärrettävämpää ulos, kun pää on nyt aukaistu.

Kevennyksenä kuulumisia Kuparilinnasta. Oltiin linnanherran kanssa viikon reissussa Ruottin maalla ja alun kommelusten jälkeen matka oli ihan kiva. Koiraihmisissä on todella ihania rentoja ihmisiä ja fiksujakin vielä. Ja sitten voisi sanoa edelliseen tekstiin vedoten, että tällaisella reissulla jyvät erottuvat akanoista eli todelliset ystävät erottuu joukosta. Onneksi oli kiva huomata, että niitä oli enemmän kuin luulin. Oli siis tosi kivaa! Ja koirista oli kivaa! Alma nautti matkastaan kovasti, laivan hytit, hotellihuoneet, näyttelyt, neiti oli elementissään ja iloinen! Kerrankos sitä pääsee ulkomaille tupurin mailta! Vielä kun sai olla kuin prinsessa itte, meidän diiva... Hienosti oltiin siis esillä, vaikkakin meidän perheen lattiamoppi Tatu pesi porukan ja pärjäsi hienoiten!

Muuten kaikki oli Kuparilinnassa ennallaan, Päkä hieman kiukutteli  meille kun ei oltu viikkoon käyty rapsuttamassa. Lapset kirmaili taas iloisena omallakin maalla. Tehtiin eilen muuten oma heinäseiväs ja siihen vanhanajan "heinäkasa". Ollaan vähän ylpeitä! Toivottavasti ne kuivuu niinkuin pitää niin saa
kaupunkilaislasten lehmät (oma kummipoikani sanoo vuohia lehmäksi) ruokaa;)